Tracon piti heinäkuussa kirjoituskilpailun aiheella Luonnonvoimat! Kilpailuun sai osallistua maksimissaan kahdella työllä ja työhön täytyi sisältyä Tracon ja luonnonvoimat vapaamuotoisella tavalla. 

Tuomarit haluavat kiittää osallistuneita! Kilpailuun tuli paljon erilaisia töitä. Osa oli koskettavia, toiset hauskoja. Myös eri tyylilajeja oli mukavasti edustettuina. Voittajien valinta ei tälläkään kerralla ollut helppoa, sillä hyviä ja puhuttelivia töitä oli useampia.

 

Voittaja & kunniamaininta

Voittajatyö yhdisti hienosti historiaa nykypäivään ja hahmoilla oli uskottava vanhahtava puhetapa. Työ oli hyvää arkista fantasiaa ja sitä oli ilo lukea. Teksti oli kokonaisuudessaan toimiva ja huomioi hienosti kilpailun teeman. Voittajatyö on E. E. Ojalan Metsän perhe.

Kunniamaininnan saa työ, joka toi lukijalleen lämpimän olon. Työ ilmaisi kauniisti ohimeneviä arkisia onnenhetkiä. Teemaa oli hyödynnetty kekseliäästi ja kokonaisuus oli ehyt. Kunniamaininnan saa Malena Pajukangas.

Onnea molemmille voittajille! Palkinnoksi he saavat viikonloppurannekkeen Traconiin. Molemmat työt ovat luettavissa alla.

 

Voittaja: E. E. Ojala, Metsän perhe

 

Kun nukkuu useita satoja vuosia, saattaa herätessä ympäröivä maailma aiheuttaa hämmennystä. Ihmiset ja ympäristö muuttuvat teknologian kehittyessä, samoin arkkitehtuuri. Vaivattomat hirsitalot vaihtuvat jylhää mäntyäkin korkeampiin rakennuksiin, metsän läpi kulkeva luonnonpolku muuttuu leveäksi ja tummaksi kivenkaltaiseksi tieksi, ja taivaan linnut saavat seurakseen suuria rautalintuja.

Mikään näistä ei kuitenkaan ihmetyttänyt Tapiota yhtä paljon kuin se, miten paljon ihmiset olivat muuttuneet.

”Kuin maahisia koko väki”, hän mutisi hieroessaan pitkää naavapartaansa.

Tapion iloksi yksi hänen lempivesistöistään – Sorsalammi nykykielellä – oli säästynyt vuosisatojen muutokselta. Lammen ympäristö oli kuitenkin kokenut suuren muodonmuutoksen: laajan metsän paikalla seisoi nyt korkeita taloja silmän kantamattomiin. Yksi näistä taloista oli valkoinen, lasinen ja kiiltävä. Se sijaitsi aivan lammen vieressä. Ja tämän kyseisen talon asukkaat olivat Tapion ja hänen perheensä ihmetyksen kohde. Talon pihalla ja sen lähiympäristössä näes parveili sadoittain oudosti pukeutuneita ihmisiä, jos niitä siis ihmisiksi edes pystyi kutsua, mukana kun oli kaksijalkaisia susia ja muita otuksia, joita he eivät pystyneet kuvailemaankaan.

Tapio ja hänen poikansa Nyyrikki suhtautuivat kummajaisiin varoen, Tapion varautuessa loihtimaan mahdollisen pahantekijän suohon ja Nyyrikin kurotellessa joustansa kohti. Perheen naiset – äiti Mielikki ja tyttäret Tellervo ja Tuulikki – olivat kuitenkin enimmäkseen uteliaita hämmentävää väkeä kohtaan. Ympäröivien ihmisten värikkäät asusteet kiehtoivat heitä.

”On tosiaan eriskummallisia asusteita”, Mielikki tuumi vilkuillessaan ympärilleen. ”Onkohan talon omistaja järjestänyt kekrin, kun syksykin on jo näin pitkällä?”

Tellervo innostui hänen äitinsä mietteistä. ”Oi, onko täällä kekri? Minä niin rakastan lammaspaistia!”

Tapansa mukaisesti hän alkoi tanssahdella vienosti kikattaen, hänen korean paitansa helmojen liihottaessa pyörimisen mukana.

Tuulikin katsellessa hänen siskonsa ilon piruetteja, levisi hymy hänenkin kasvoilleen. ”Ja minä kekripullia ja mesileipää!”

Heidän ilakointinsa kuitenkin keskeytti Tapio, joka tarttui kumpaakin neitiä olkapäästä, vetäen heidät lähemmäs itseään. ”Tässä Tuonen hovissa kukaan ei mitään syö! Ettekö näe näitä Manalan asukkaita? Tämä paikka on paha!”

Hän viittasi kädellään ohikulkevaan porukkaan, jonka jäsenet katselivat häntä hämmentyneinä. Nyyrikki silmäili heitä pidemmän aikaa, ja lopulta lakkasi kurottelemasta joustansa.

”Vaikka näyttävätkin Pohjolan hirviöiltä nämä, eivät ne silti vihamielisiltä vaikuta”, hän järkeili, yrittäen lepytellä isäänsä. ”Nuo eläimetkään eivät edes eläimiä ole, tai jos ovat, en aisti sitä.”

Tapio kurtisti kulmiaan, muristen itsekseen. ”En silti pidä tästä, en sitten ollenkaan. Luonnotonta.”

Hänen murjotuksensa ei latistanut Tellervon pirteyttä, tämän jatkaessa iloista tanssahteluaan. ”Luonnotonta tai ei, käydään silti katsomassa! Isäntäväki laittaa hengille aina jotain tarjolle.”

Tapio jatkoi murjotustaan, kuitenkin samalla miettien. Uhrilahjoja hän ei ole saanut iäisyyksiin, ja satoja vuosia kestäneen unen jälkeen jokin pieni purtava saattaisi myöntämättä kelvata. Hiljalleen Tapion käsi havitteli hänen naavapartaansa, alkaen taas hieroa sitä kun Tapio jatkoi tuumailuaan. Päivätär oli tehnyt tästä syksyisestä päivästä tosi lämpimän, joten olttakaan ei olisi pahitteeksi.

Tyttäret katsoivat innoissaan pohtivaa isäänsä, sillä he tiesivät, että kohta hän myöntyisi heidän ideaansa. Mielikki tämän kuitenkin osasi aavistaa, sillä hän oli tyystin jättänyt keskustelun jo aikoja sitten, ja keskittynyt lepertelemään lammessa uiskenteleville sorsille.

”Vau, hienot cossit!”

Koko metsän perhe kääntyi katsomaan huudahduksen suuntaan, löytäen sieltä vaikuttuneen näköisen miehen. Vaikka hänen asusteensa ei ollut yhtä räikeä kuin muilla, aiheutti hänen paitansa outo riimukirjoitus silti kummastusta. Hänellä oli käsissään joku outo musta kapistus, jonka keskellä oli lasinen ympyrä.

”Tosi hieno sammalviitta! Ja teidän muidenkin vaatteet on tosi upeita! Mistä sarjasta nuo ovat? Jostain vanhasta, vai onko ne sittenkin jostain mangasta?”

Vaikka muut eivät täysin ymmärtäneet mistä mies puhui, he silti ilahtuivat kehuista. Tapio taas tuntui närkästyvän entisestään.

”Sammal? Se on naavaa, metsän omaa kangasta! Luomukseni oma, valtakunnastani rajattomasta!” hän ärjyi.

Mies hätkähti yhtäkkistä huutoa, mutta innostunut – vaikka jokseenkin hankala – hymy palasi pian hänen kasvoilleen. ”V-Vai olet noin omistautunut hahmolle? Hienoa.”

Hän nosti käsissään olevaa kapistusta. ”Hei, haittaako jos nappaan teistä kuvan?”

Mitä tämän ’kuvan’ nappaaminen tarkoittaa, ja miksi se täytyy heistä napata? Tapio yritti saada selvää oudosta lauseesta, mutta ajatus katkesi kuin seinään, kun hän sokaistui, aivan kuin itse Päivätär olisi hänen eteensä ilmestynyt. Vaikka sokaistuminen kesti vain räpäytyksen ajan, oli se silti riittävä syy Tapiolle raivostua.

”Yritätkö sinä näköni viedä?!”

”A-Ai, anteeksi, salama jäi päälle”, mies mutisi pahoittelevana, nostaen mustaa kapistusta kuin yrittääkseen piiloutua sen taakse.

Selitys suututti Tapiota entisestään. ”Salamallako minua yritit iskeä?!”

Mutta mies vastasi huutoon ainoastaan kiusallisella naurahduksella. Miehen harmiksi Tapio tulkitsi sen pilkantekona. Siitä suuttui Tapio, joka laulaen loihti loitsun. Loitsu sai maan pettämään miehen alta, aivan kuin sorapäällysteinen polku olisi muuttunut suoksi. Mies alkoi vajota maahan.

”H-Hei, mitä ihmettä?!” mies parahti hädissään, jo polvia myöten maahan uponneena.

Kurtistunein kulmin Tapio jatkoi loitsuaan. Lampea ympäröivät puut, pensaat, ja jopa nurmi tuntuivat kallistuivat, kuin kumartaen Tapiolle. Mielikki katseli tapahtuvaa, kasvoillaan jokseenkin väsynyt ilme, aivan kuin tämä olisi hänelle arkipäiväistä.

”Tapio?” hän kutsui puolisoaan.

Tapio ei ensin tahtonut huomioida Mielikin kutsua, vaan jatkoi loihtimistaan. Mies oli jo vyötäröä myöten maahan uponneena, yrittäen päästä irti toivottoman näköisesti.

”E-Ei, seis, apua!” mies huusi.

Mielikki päätti yrittää uudestaan. ”Tapio? En usko, että hän pahaa tarkoitti.”

Miehen hätäinen huuto – tai kenties hänen maahan uppoamisensa – oli kerännyt kaikkien lähistöllä olevien katseet. Kaikki olivat kuitenkin hyvin hämillään tapahtuneesta, etteivät oikein tienneet, miten siihen pitäisi reagoida. Eihän sitä joka päivä näe ihmistä uppoamassa maahan. Mielikillä alkoi käydä sääliksi miestä, joka oli jo rintakehää myöten maan sisällä.

”Tapio”, hän kutsui jälleen, äänensävy edellistä ankarampi. ”Laske hänet jo pois. Eikö hän ole läksytyksen jo saanut.”

Tuulikki nyökkäili vieressä myötäillen. ”Niin, ei ole oikein pilata juhlailoa.”

Jopa Tellervon pirteys alkoi hiljalleen kaikota. ”Talon isäntäväki ei varmasti pitäisi tästä.”

Tapio keskeytti loihtimisensa vilkaistakseen perhettään. Kulmiaan kurtistaen hän tuumaili kotvan, ja kääntyi taas miestä katsomaan. Hiljaisen huokauksen jälkeen hän alkoi laulaa jälleen, uutta loitsua lumoten. Lumouksen aikana mies alkoi nousta maasta nytkähdellen, hitusen joka kerta kun Tapio säkeen virkkoi. Ei aikaakaan, kun hän oli jo päässyt pois pälkähästä, seisoen jälleen tukevalla maalla. Ainakin tukevammalla kuin hänen polvensa, sillä hän nopeasti romahti maahan haukkomaan henkeä, pahan päiväisesti säikähtäneenä. Siinä maassa maatessaan hänen eteensä pian ilmestyivät Tapion jalat, joten hän seurasi katseellaan maahan asti ulottuvaa naavaviittaa ylös, kunnes kohtasi Tapion katseen.

”Sinut Tuonelalta säästän tällä kertaa, vielä voit päiviäsi vietellä, vielä voit kevään koiton kokea,” Tapio kertoi miehelle vakavana.

Mies nyökkäili hitaasti, hänen suunsa ammollaan. ”…O-Okei. Kiitos”, hän sai lopulta kakistetuksi.

Tapio kääntyi katsomaan suurta valkoista taloa toviksi, kunnes iski taas silmänsä maassa viruvaan mieheen. ”Mutta jos sinua saisin vielä sen verran vaivata, että kertoisit, ottaako isäntäväki vastaan vieraita?”

Mies nousi epäröiden istumaan, raahaten itseään taaksepäin hitusen. ”N-No siis, ei sisälle pääse ilman lippua.”

Tapio ei ollut varma, mistä ’lipusta’ mies puhui. ”Lippua? Viiriä pitäjän, lakanaa valloittajan?”

”Ei, kun siis, tuota, pääsylippua”, mies selvensi, nostaen kättään ja osoittaen ranteeseensa sidottua värikästä nauhaa tärisevällä sormellaan. ”Tällaista. Niitä ei kyllä enää ole saatavilla.”

Tästä tiedosta harmistui metsän perhe. Heiltä jäisi juhla kokematta, mesileipä syömättä, ja isäntäväki tervehtimättä. Voisivathan he vain lammelle jäädä ja luonnonkauneudesta nauttia, mutta jäisivät he silti lystistä paitsi. Mutta eivät he kauaa murehtia ehtineet, kun mies ojensi Tapiolle pienen pinon papereita, valkoisia kuin koivun tuohi.

”Mutta jos te ihan välttämättä tahdotte sisälle, niin tässä”, mies mutisi varoen. ”Nämä ovat ystävieni liput, mutta, öh, te saatte ne. Jos et siis enää upota minua maahan, jooko?”

Hetken mietittyään Tapio otti paperit vastaan. Tarkastellessaan niitä hän hämmentyi oudoista merkeistä, joista hän ei selvää saanut. Jotain kirjoitusta se kuitenkin oli, sen verran hänkin ymmärsi. Mutta vielä enemmän hän hämmentyi vaihtaessaan katsettaan valkoisten papereiden ja miehen ranteessa olevan nauhan välillä. Mies hoksasi heti erheensä, ja osoitti kauempana olevaa telttaa.

”S-Siis ne voi vaihtaa rannekkeisiin tuolla”, hän selitti hätääntyneenä.

Tapio katseli papereita tuumien. ”Paperit valkoiset, ystävillesi tarkoitetut, kuomillesi heimosi, ne meille hyvyyttäsi annat?”

”Niin,” mies nyökkäsi, perääntyen jälleen hitusen. ”T-Tai siis kunhan et enää upota minua.”

”Turhia huolehdit, ei hän enää niin tee,” Mielikki rauhoitteli miestä. ”Mutta kiitos lahjasta, että pääsemme tämän juhlan kokemaan.”

Mies alkoi haparoiden nousta seisomaan. ”Joo, öh, ei se mitään, eivätköhän ystäväni ymmärrä… M-Minä taidankin käydä kertomassa heille heti.”

Säikähtänyt mies halusi paeta paikalta mahdollisimman pian, mutta hänen pakoreittinsä tukkeeksi kuitenkin astuivat Tapion tyttäret, molemmilla jotain sanottavana, ja selän takana olevista käsistä päätellen myös annettavana.

”Varros, herra, hetki”, Tellervo pyysi, esittäen kätensä. ”Vastapalkaksi lahjastasi. Anna vaikka ystävillesi, ettei heidän täytyisi surra.”

Kädessään hänellä oli kasa koruja, kultaisia ja kiiltäviä. Hän oli saanut ne vuosisatojen takaisilta matkalaisilta, joille puolestaan Päivätär oli ne suonut. Häkeltynyt mies ojensi hitaasti kätensä, johon Tellervo laski korut kilisten.

Seuraavaksi esitti lahjansa Tuulikki, näyttäen pitelemänsä hopeapaidan, sen hehkuen valossa kauniisti. ”Tässä, Kuuttaren itsensä kutoma. Pue vaikka yllesi, jos yö käy liian koleaksi.”

Hän laski kiiltävän paidan miehen käsille, tämän ollessa vieläkin liian hölmistynyt saadakseen sanaa suustaan. Mies hypisteli käsissään olevia koruja ja silitti silkkisen pehmeää hopeapaitaa, hymyn hiljalleen levitessä hänen kasvoilleen, ja innostuksen ottaessa vallan. Tyytyväiset siskokset tunsivat työnsä tehdyksi, ja palasivat perheensä luo.

Vierailtuaan teltassa vaihtamassa valkoiset paperit värikkäisiin rannenauhoihin, metsän perhe suuntasi valkoiselle talolle osallistuakseen juhlaan. Matkalla he ohittivat läjäpäin muita oudosti pukeutuneita, saivat he muutamia kehujakin ohikulkijoilta. Ovella heitä ihmetytti värikkäät liivit, joihin isäntäväen palvelijat olivat pukeutuneet. Talon sisusta oli laaja ja korea, ja juhlavieraita parveili kuin kaloja Ahdin valtakunnassa. Lystiä näistä pidoista ei ainakaan puutu, tuumivat he kaikki itsekseen.

Päivä tosiaan oli kaikin puolin mukava tässä oudossa juhlassa, jonka tarkoitusta kukaan ei tainnut saada selville. Vatsantäytettä he saivat käymällä vaihtokauppaa, ruoanmyyjät kun mielellään vaihtoivat ruokansa Tellervon koruihin. Tapion harmiksi juhlissa ei tarjoiltu hänen toivomaansa olttaa, mutta oli se lasipullosta nautittava kuplajuoma silti iloinen yllätys hänellekin. Myös leivotut kepit makealla kuorrutteella olivat herkullisempia kuin yksikään hänen syömänsä mesileipä. Nyyrikki kävi monet keskustelut ’metsästäjien’ kanssa, suoden heille metsästysonnen. Ainakin hän ajatteli näin, koska miksi muuten kukaan kantaisi jousta mukanaan? Vaihtokauppapaikan vaatteet ja kankaat olivat Mielikin suosikkeja, kun taas Tuulikki tykästyi eläinpukuisiin juhlakävijöihin.

Päästiinhän sitä esitystäkin katsomaan, kun Tapio pyydettiin mukaan ’cossikisaan’, mikä ikinä se lieneekään. Naavaviittansa ja tuohivaatteidensa kanssa hän ylsi jopa toiselle sijalle. Luonteeltaan äkkipikainen metsänvaltias kuitenkin ilahtui saamastaan huomiosta niin, että lauloi loitsun, joka sai juhlasalin katon kasvamaan kukkia. Pian hän lauloi loitsun toisenkin, jolloin kukat pudottivat terälehtensä, niiden leijaillessa hitaasti ja kauniisti hämmästyneen yleisön päälle.

Isossa valkoisessa talossa lähti pian kiertämään huhu oudoista ja taianomaisista vieraista, mutta yhtä pian kuin he saapuivat, olivat he myös kadonneet. Vain vaihtokauppana annetut korut ja hopeavaatteet jäivät merkeiksi heidän käynnistään. Koko loppujuhlan ajan sää oli lämmintä ja tyyntä, aivan kuin luonto olisi suonut suosionsa juhlaväelle, ja tälle isolle, valkoiselle ja lasiselle talolle.

 

Kunniamaininta: Malena Pajukangas

Tiktok & Instagram: @bound_wisp

 

Many of us might struggle with life; and even if the situations and reasons for it wary, we all search for the same thing-- an escape, a chance to feel warmth instead of the raging storms that might build up at home, at school-- anywhere, really.

For many of us, Tracon might be that sunshine that peeks from behind the darkened clouds, promising warmth and security alongside people with similar interests. The tidal waves of positive emotions might wash away that lingering sense of fear, or the feeling like you do not belong, dragging those darkened thoughts with it to the depths of the ocean, swallowing them into the whirlpool where they won't return from. 

Because at Tracon, the only thing you'll truly feel is the sheer joy of experiencing the sensation of finding your people. Each hug from another cosplayer pushes those pieces inside of you together, soothes over the insecurities that had once plagued your mind. Inside or outside, it doesn't matter; the mass of people are everywhere and with good luck, you might even find someone's hand to hold as you swim through those unknown waters. 

Yes, I'm saying unknown.

Because you might have been at Tracon before, but that's the beauty of it; it's never the same. Every year is different, like the change of the seasons-- and you truly don't know what you'll experience before you're actually present.

Perhaps it's a whirlwind of laughter, of running across the park and the fresh air of a new start.

Or maybe it's a soothing wave that calms you down, makes you feel at peace as you watch the people around you have the time of their life playing as the characters they love.

Or just maybe, it's that sunshine you've been craving for; that warmth against your skin, that brightness that's evaporating the raging thunder and lightning both in your heart and your head; and before you know it you're flying free with the wisps of the wind for that one, exciting weekend.